Pakko-oireinen häiriö

Pakko-oireisella häiriöllä (obsessive–compulsive disorder, OCD) viitataan oirekuvaan, jossa korostuvat erilaiset pakkoajatukset ja -toiminnot, jotka häiritsevät tuntuvasti henkilön normaalia elämää. Vaikka toisinaan arkisessa kontekstissa esimerkiksi tunnollisuutta ja tarkkuutta nimitetään pakko-oireisuudeksi, pikkutarkkakaan huolellisuus ei todellisuudessa ole pakko-oireisuutta.

Pakko-oireinen häiriö on yksi yleisimmistä mielenterveyden ongelmista, mutta sellaisena hyvin kuormittava siitä kärsiville. Tätä kuvastaa esimerkiksi se, että jopa joka kuudes pakko-oireisesta häiriöstä kärsivä on työkyvytön ja kahdella kolmasosalla on myös muita mielenterveysongelmia. Usein tilaan liittyy myös voimakasta häpeää, mikä vaikeuttaa hoidon piiriin hakeutumista.

 

Jotta diagnoosi voidaan asettaa, tulee pakko-oireita esiintyä vähintään kahden viikon ajan. Tämän lisäksi oireiden tulee olla liioiteltuja tai epätarkoituksenmukaisia sekä niiden tulee aiheuttaa huomattavaa ahdistusta tai muuta haittaa.

Oireet
Pakko-oireisessa häiriössä erilaiset, toistuvat pakonmaiset ajatukset ja toiminnot ovat keskeisiä. Pakkoajatuksilla viitataan mieleen tunkeileviin, häiritseviin ja ahdistaviin ajatuksiin, joita niitä kokeva yrittää tyypillisesti torjua toisilla ajatuksilla tai pakonomaisella käyttäytymisellä. Pakkotoiminnoilla yksilö yrittääkin hillitä pakkoajatusten tuottamaa ahdistusta tai ehkäistä ikävien asioiden tapahtumista.

Pakkoajatukset voivat ilmetä esimerkiksi toistuvina ja voimakkaina pelkoina sairastumisesta, tautien tarttumisesta itseen ja siitä, että vaikkapa hella on jäänyt päälle tai ovi on jäänyt auki. Lisäksi pakko-oireinen voi kokea ajatuksiin tunkeutuvia, seksuaalisia mielikuvia tai voimakasta tarvetta pitää esineitä järjestyksessä.

Yleisiä pakkotoimintoja puolestaan ovat toistuva käsien peseminen tai peseytyminen, siivoaminen, erilaisten asioiden tarkistelu ja tiukassa järjestyksessä pysyminen. Tällaisiin toimintoihin voi upota tuntuvasti aikaa, minkä lisäksi häiriötasolla ne aiheuttavat merkittävää kärsimystä ja vaikeuttavat huomattavasti normaalia elämää. Tyypillisesti pakko-oireinen myös tiedostaa toimintojensa olevan epätarkoituksenmukaisia tai liioiteltuja.

 

Hoito

Pakko-oireista häiriötä hoidetaan yleensä psykoterapialla, lääkehoidolla tai näiden yhdistelmällä. Psykoterapiamuodoista erityisesti käyttäytymisterapioita ja kognitiivista psykoterapiaa on tutkittu paljon pakko-oireisen häiriöiden hoidossa, ja molemmat ovatkin osoittautuneet häiriön hoidossa tehokkaiksi.

 

Käyttäytymisterapiassa on tyypillisesti tavoitteena, että pakko-oireista kärsivä altistuu vähitellen ahdistaville ajatuksille joko mielikuvaharjoittelun tai todellisten tilanteiden kautta. Käyttäytymisterapiassa voidaan keskittyä myös pakkotoimintojen, kuten rituaalinomaisen käsienpesun tai pakkoajatusten ajatusten voimalla tapahtuvan neutralisoinnin ehkäisyyn. Tämäkin toteutetaan usein altistamisen kautta: kun pakko-oireista kärsivä kohtaa ahdistamiaan asioita ja havaitsee, etteivät pakkotoiminnot ole aina välttämättömiä, ahdistus heikkenee asteittain. Altistushoito on aina porrasteista ja pitkäjänteistä työtä. Kognitiivisessa psykoterapiassa taas keskitytään tyypillisesti käyttäytymisterapiaa enemmän jäykkien ja pakonomaisten uskomusten purkamiseen.

Lääkehoidossa käytetään pääsääntöisesti masennuslääkkeitä, joskin masennustilaa suuremmilla annoksilla ja lääkkeet vaikuttavat hitaammin kuin masennuksessa. Lääkehoito kuitenkin auttaa merkittävää osaa häiriöstä kärsiviä.